Mä en ymmärrä, ei mitään syytä. Tai ehkä mä en vaan jaksa. Siinä kai selitys siihen ettei tämä blogi ole juurikaan edennyt mihinkään. Luulin ettäs tänne purkautuisi kaikki patoutumat mielestä, mutta ei. Jotenkin sitä on kaivannut nyt vertaistukea ja sitä kautta tullut kirjoitettua muiden lapsettomuuden kourissa olevien kanssa keskustelupalstoilla. Ja totta on myös, että edelleen oma tuttu ja turvallinen kynä&vihko saavat kansiensa sisään paljon, paljon enemmän kuin kuin tähän blogiin koskaan olen saanut kirjoitettua. Se on turvallista ja paljon luovempaa niin. Mä pelkään, että olen jossain vaiheessa niin kaukana kaikesta etten pääse enää purkamaan omaa sisintäni paperille. Se pelottaa mutta uskon vielä säilyttäväni sen herkkyyden joka vie kirjoittamistani eteenpäin. Pehmeämpi taipuu tuulessa, liian kova katkeaa.
Tosiaan, lääkkeet sain neuvolasta ja kesätauon aikana kaikki hoidettiin taas kuntoon. Elokuun alussa aloitin ensimmäisen Gonal-f pistoshoidon tavoitteena kasvattaa muutama folli. Pistokset sujuivat alku panikoimisesta huolimatta todella hyvin. Mies pisti ensimmäisen, minä loput. Seitsemän pistospäivää todella pienellä annoksella tuotti halutun tuloksen eli yksi iso folli vas. ja toinen hieman pienempi (ei monikko vaaraa kuulemma) ja pistin vielä pregnyl piikin varmistamaan irtoamisen. Nyt vielä reilu viikko olisi jännäiltävää jotta tiedetään auttoivatko piikit meille. Aika varovaisin miettein tässä ollaan, koska olihan tämä jo 7. ovulaatioinduktio ilman positiivista tulosta. Tänään on kyllä kohdun kohdalla ollut menkkamaista tunnetta ja poltetta, ja heti tulee salaa mieleen ajatus onnistumisesta. mutta hei, jalat maahan nainen. Nyt ei leijailla korkeuksissa. Se tiedetään että korkealta on suunta vain alaspäin ja se sattuu. Sattuu niin kovin henkisesti. Mutta aina saa toivoa ja oikestaan pitääkin.
Me toivotaan sinua niin kovasti jo syliimme.
